Kenting Tai Situpa: Bardo (kuolema ja kuoleminen)

Kagyu Samye Ling Skotlanti 1996

Bardo opetukset kattavat yleisesti ottaen kaiken, mitä elämään sisältyy. Erityisesti ne keskittyvät tämän elämän loppuun ja siihen mitä tämän ja seuraavan elämän välillä tapahtuu. Kun kuulemme bardosta, joka on tiibetinkielinen sana, usein luullaan, että se koskee vain kuoleman jälkeisiä tapahtumia. Mutta niin ei ole vaan se koskee elämää, kuolemaa, kuoleman jälkeistä aikaa ja seuraavaan elämään siirtymistä. Se on kaikenkattava aihe. Oikeastaan bardo tarkoittaa ”välissä”, jos termiä hiukan yksinkertaistetaan. Tämän ja seuraavan elämän välissä on yksi hyvin tärkeä osa bardo-opetuksista. Syntymän ja kuoleman väli on kuitenkin myös hyvin tärkeä.

Bardo tantrassa Buddha opetti kaikista bardon aspekteista. Bardon kuusi aspektia on yleinen luokitus. Opetuksia ja harjoituksia on paitsi monissa bardotantroissa myös mm. anuttarayogatantrassa. Ja esimerkiksi sellaisiin pyhiin opetuksiin kuin Naropan ja Niguman kuusi joogaa sisältyy myös bardoharjoitus, se on tärkeä ja olennainen tantrinen harjoitus.

Ymmärrätte nyt bardon kokonaisuutena, ei vain siihen rajoitettuna, mitä kuolemassa tapahtuu. Yleensä minua pyydetään kuitenkin käsittelemään tätä aihetta vain niiltä osin kuin se koskee tapahtumia ennen kuolemaa, kuoleman hetkellä, sen jälkeen ja ennen seuraavaa syntymää. Niin on nytkin ja pidän sen mielessä kun etenemme.

Buddhalaisuudessa kuolema käsitetään jatkuvana tapahtumana. Se ei tapahdu vain kerran, se ei ole olennolle mitään uutta. Olemme inkarnoituneet lukemattomia kertoja ja siksi olemme myös kuolleet monta kertaa. Ja se tapahtuu vielä kerran elämämme lopussa, ehkäpä 70 tai 80 tai 100 vuoden kuluttua (ollaksemme toiveikkaita) joten se tapahtuu aivan varmasti. Ennemmin tai myöhemmin kohtaamme kuoleman taas. Olemme kohdanneet sen lukemattomia kertoja, ja toivottavasti se ei enää toistu niin monta kertaa, sillä jos saavutamme valaistumisen, olemme vapaita; sen yläpuolella. Se ei tosin tarkoita, ettei Buddha ilmenisi syntyen ja kuollen. Buddha ilmenee sillä tavoin tarvittaessa, mutta hän on syntymästä ja kuolemasta vapaa, ilman niitä. Hän on välitön ilmentymä toisin kuin me: vaikka emme tahtoisi kuolla, kuolemme, vaikka emme tahtoisi syntyä, synnymme. Se ei ole täysin meidän hallinnassamme.

Tämä tarkoittaa sitä, että se ei ole huono asia, se ei ole hyvä asia, se ei ole jotain mitä pitäisi innokkaasti odottaa eikä myöskään kauhistella, se on luonnollinen tapahtuma, luonnollinen kuolema on luonnollinen tapahtuma, samoin kuin luonnollisen syntymä, se on sama asia.

Entä sitten tappo? Jos olento ei kuole luonnollisesti vaan tapetaan? Se on kielteistä, sillä kuolevalle luonnollisen ja ei-luonnollisen kuoleman välillä on suuri ero. Ja sille, joka aiheuttaa toisen kuoleman, ero on valtava, sillä se joka tappaa toisen on hyvin tietämätön. Hän on myös hyvin itsekäs halutessaan lopettaa jonkun elämän siksi että vihaa tätä. Ja itse hän haluaa jatkaa elämää ja tuhoaa toisen elämän. Siksi siitä tulee kielteistä. Siitä tulee kauhistuttava kielteinen teko. Sen vuoksi toisen tappaminen aiheuttaa huonoa karmaa. Mutta luonnollinen kuolema ei ole pahaa karmaa. Ero on samanlainen kuin esimerkiksi antamisen ja varastamisen välillä. Jos annamme luonnollisesti ja vilpittömästi se on myönteistä; meillä on jotakin luonnostaan, kadotamme jotain, se on luonnollista. Mutta jos joku ottaa jotain toiselta voimaa käyttäen, pettäen, siitä tulee kielteistä asenteen takia, se on itsekästä eikä ota muita huomioon, ja tekoon liittyvä tietämättömyys tekee siitä kielteisen. Näin ollen kuolema ei ole myönteinen eikä kielteinen asia mutta kuoleman tuottaminen on kielteistä.

Tämä on vain yleiskuva jonka esitän ja aiheeseen liittyy paljon muuta. Siitä voi filosofoida ja pohtia sitä älyllisesti melkein rajattomasti.

Buddhalaisuuden harjoituksessa kuolema on tärkeä ajankohta ja se on myös hiukan pelottava, me buddhalaiset pelkäämme kuolemaa. Minkä tähden? Vaikka tapahtuma itsessään on luonnollinen, vaikkei se ole paha eikä kauhea asia, se on hyvin tärkeä muutos. Se on erittäin suuri muutos ja se on ikään kuin se raja jossa tekomme ilmenevät varsin voimakkaasti. Siksi se on vakava tapahtuma elämässä. Se on elämän tärkein tapahtuma. Siis tärkeä ja vakava hetki eikä siihen pidä suhtautua kevyesti.

Miksi se on meille sellainen? Miksi kuolema hiukan pelottaa meitä? No, siitä saakka kun synnyin aina kuolemaani saakka tiedän olevani ihminen. Voin kyllä tulla hulluksi ja unohtaa olevani ihminen, niin voi käydä, mutta sittenkin mieleni on tässä kehossa ja se on aika rajallinen. Se on myös jokseenkin määritelty. Jos synnyn ihmisenä niin elän ihmisenä ja se on meille selvää: olen henkilö juuri nyt. Mutta kun kuolen, siitä ei ole mitään jäljellä. Keho häviää enkä ole enää ihmisolento, ainoastaan olento. Ja on mieli, joka ei kuole – se on todella hyvä uutinen – mutta pelko tulee siitä. Jos mieli kuolisi kehon myötä, millään ei olisi väliä. Jos mieli kuolisi, voisimme olla hiukan surullisia siitä, että jotkut eivät elä tarpeeksi pitkään ehtiäkseen nauttia elämästä. Sen lisäksi ei olisi mitään muuta. Mutta koska mieli ei kuole niin se jatkaa.

Me lähdemme täältä samaa tietä kuin tulimmekin ja menemme muualle. Täällä ilmestyimme ihmisolentoina. Pienenä vauvana, joka on hyvin viaton ja jonka kanssa kaikki tahtovat leperrellä. Kaunis elävä yksilö joka luo vain harmoniaa – no se ei taida olla aivan totta! Mutta siltä se vaikuttaa. Sillä tavoin tulimme ja niin menemme jonnekin, emme tiedä mihin. Meistä voi tulla koiranpentu, ei hullumpaa, kissanpentu, sekään ei olisi huono asia, mutta voisi olla amebanpoikanenkin, siitä en oikein tiedä. Meistä voi tulla ihan mitä vain. Mutta se ei ole sattumanvaraista vaan syyn ja seurauksen lain mukaista. Syyt ja niiden luomat olosuhteet toivat meidät tänne ja monet menneisyydessä ja tässä elämässä luodut syyt ja olosuhteet vievät meidät taas toisaalle. Tällä tavoin seuraava elämä määräytyy sen mukaan millaista karmaa olemme tehneet ja karma ei ole omassa tiedossamme.

Ellei ole elänyt merkityksellistä, vilpitöntä ja myönteistä elämää, on enemmän peloissaan, ja jos on tehnyt parhaansa, pelkää vähemmän. Siten buddhalainen psykologia käsittelee kuolemanpelkoa. On hyvin totta, että pelkäämme, eikä meistä tulisi hyviä sotilaita. Pelkäisimme taistelua koska saattaisimme kuolla. Mutta toisaalta, jos olet buddhalainen, ja kehittänyt jonkin asteisen sisäisen kypsyyden ja jos olet jossain määrin oivaltanut sisäistä luontoasi, sitä mikä ei kuole - siis mieli - ja hallitset jonkin verran myös kehoa - joka kuolee - ja oivallat sen, ettei kehoa ja mieltä voi loppujen lopuksi erottaa koska ne ovat sama asia, että loppujen lopuksi mitään ei voi erottaa mistään muusta – en puhu tässä Buddhan oivalluksesta, mutta jos ymmärrät jonkin verran, niin sitten pelosta tulee vain jonkinlainen varoitus, se ei ole todellista pelkoa vaan muuttuu tietoisuudeksi. Juuri nyt sinulla on arvokas ihmiselämä joten tekemällä parhaasi auttaaksesi itseäsi ja muita, käyttämällä aikasi ja kaikkien ajan mahdollisimman hyödyllisesti, et välttämättä pelkää, jos ymmärrät tämän verran.

Eräät suurista mestareista kuten Milarepa pitivät kuolemaa lauluissaan lähes myönteisenä ja pyhänä asiana sen takia, että he olivat puhdistaneet ja transformoineet kaiken paitsi sen, että keho sitoi heitä vielä. Se sijaan että pelkäisivät, he käyttivät luonnollista kuolemaa vahvistaakseen oivallustaan kehon kaksinaisen vaikutuksen tuolle puolen. Heille luonnollinen kuolema on suuri pyhä tapahtuma, yksilöllinen ja ainutlaatuinen. Mutta meille näistä tavoista suhtautua kuolemaan ensimmäinen tai toinen on ajankohtainen, luulisin niin.

Tämä on kuoleman määritelmä ja miten meidän tulisi suhtautua kuolemaan buddhalaisina. Nyt puhumme bardo opetuksista, jotka käsittelevät aikaa kuoleman ja uuden sikiämisen välisenä aikana. Kaikissa bardo tantroissa sanotaan, että meidän planeetallamme, meidän aikakäsitteemme mukaisesti, meidän todellisuudessamme, joka on vain yksi rajattomista todellisuuksista, kuoleman ja uuden sikiämisen välinen aika on enintään 48 päivää. Päivän pituus riippuu planeetan pyörimisnopeudesta, joten puhumme meidän päivistämme. Tämä ei koske kaikkia tuntevia olentoja, joista toisilla on erilainen fyysinen todellisuus ja erilainen mielentila kuin meillä. Sen mukaan bardo voi olla pidempi tai lyhyempi. Ne asiat eivät kuulu meille, niitä voi tutkiskella kiinnostuksen vuoksi, eräänlaisena science fiction aineistona. Meillä ei nyt juuri ole mitään tekemistä niiden asoiden kanssa, olemme ihmisolentoja ja kuolemastamme seuraavaan elämään kuluu enintään 48 päivää. Ja vähintään hetkinen. Hetkistä on erittäin monimutkaista määritellä, joten en puutu siihen nyt.

Tässä bardon aspektissa tapahtuvat asiat jaetaan ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen bardoon. Ensimmäinen bardo jakaantuu kahteen kirkkaaseen valoon ja se on voimassa siihen saakka kunnes kuolemme ja mieli tulee ulos fyysisestä kehosta. Prosessin täytynee tapahtua samoin myös äkillisessä väkivaltaisessa kuolemassa, kuten ydinräjähdyksessä, mutta minulla ei ole siitä tietoa, sitä ei ole kirjoituksissamme eikä minulla ei ole siitä asiasta perimyslinjaa. Mutta puhumme tässä nyt luonnollisesta kuolemasta, jolloin henkilö tietää kuolevansa ja makaa vuoteessa. Kun kuolemme keho ja mieli eroavat toisistaan sisällämme, ei kehon ulkopuolella. Kuolemme itsemme sisällä, niin se tapahtuu. Tuota ensimmäistä täydellistä kehon ja mielen eroa kehon keskellä kutsutaan ensimmäiseksi kirkkaaksi valoksi. Ja tavallisesti kuoleva on silloin tajuton. Jos on hyvä harjoittaja, jolla on jonkin verran oivallusta, voi olla tietoinen siitä hetkestä. Siksi mielen rajattomat mahdollisuudet voivat sillä hetkellä kunnolla vapautua. Näin siitä tulee itsessään oivaltaminen.

Mutta ellei niin käy, menetämme tajuntamme. Olemme tiedottomina kehossamme. Mielellämme ei ole fyysistä olemusta, mutta sikisimme tässä kehossa ja siksi tämä on mahdollista. Mieli ei ole fyysisesti rajallinen. Mieli on rajaton eikä mikään kaksinainen olemus, sillä ei ole sellaista. Mutta mielen havainto on dualistinen, niin kuin me olemme. Olemme aina olleet itsemme kaltaisia, kaikissa entisissä elämissä. Jos olen ollut koira, olin itseni kaltainen koira, jos olin hamsteri, se väistämättä oli sellainen hamsteri kuin minä. Mieli on sama. Mutta keho, havaintokyky ja monet muut asiat vaihtelevat. Tällä tavoin mielellämme, jolla ei ole mitään rajallista olemusta on oma dualisminsa, ego, minä tai itse. Kuten juuri nyt. Toivon etten sanoisi näin, se kuulostaa pahaenteiseltä. Tai ei sentään, pidän koirista.

Joten siis tämä mieli, jolla ei ole kaksinaista olemusta, mutta joka on kaksinainen omassa itseään koskevassa havaitsemisessa, niin kuin me olemme, siihen liittyvät tunteet. Nuo tunteet joutuvat tekemisiin universumin kaikkein hienoimman aspektin kanssa, kutsumme sitä energiaksi. Tiibetiksi sitä kutsutaan lung, karminen tuuli. Tajunta ratsastaa tuulella. Ei tarkoiteta, että jonkinlainen tajuntahenkilö ratsastaisi matkustaen elämästä toiseen, mutta kyse on siitä, että tajuntasi, joka on rajaton, tulee tietämättömyyden, dualismin kautta rajalliseksi ja joutuu tekemisiin karmisen tuulen kanssa. Siihen liittyvät isämme ja äitimme tunteet ja heidän kehojensa hienoin osa: siemen. Tajunta liittyy siihen ja sikiämme.

Kun kuolemme, kaikki tapahtuu nopeasti mutta syntyminen kestää kauan, yhdeksän tai kymmenen kuukautta. Joutuessamme nestemäiseen ruumiiseen sikiämisvaiheessa olemme tajuttomia samalla tavalla kuin kuollessa. Me menetämme tajuntamme. Sitten kehitämme hitaasti hermoston, luut ja lihan ym. Kuolemaan verrattuna siinä on paljon aikaa. Kuollessa kaikki rakennettu täytyy purkaa hyvin nopeasti. Sillä tavoin kuolema on voimakas shokki ja harva muistaa senaikaisia tapahtumia. Shokin takia unohdamme. Elämän aikanakin menetämme tajunnan voimakkaasta päähän osuneesta iskusta. Elämämme jatkuu mutta emme muista tuota hetkeä. Kuolema on paljon voimakkaampi shokki kuin isku päähän, keho ja mieli eroavat kokonaan. Unohdamme siis kaiken sen takia. Jotkut kuitenkin muistavat entisiä elämiään. En puhu nyt valaistuneista mestareista, mutta aivan tavallisetkin ihmiset muistavat, he ovat siis olleet tietoisia kuolemassaan. Jotkut muistavat kokemiaan suuria onnettomuuksiakin, ja silloin siihen on ehdottomasti jokin syy.

Joka tapauksessa, tätä mielen ja kehon eroamista toisistaan kehon sisällä kutsutaan ensimmäiseksi kirkkaaksi valoksi. Tässä syntyy ongelma jos ajattelemme rajallisella tavalla. Kehohan on yleensä 1,5 – 2 metriä pitkä ja mielen oletetaan sulautuvan sen sisällä joten sen täytyy olla aika pieni. Näin ajattelemme, vaikka se on varsin puutteellinen tapa ajatella sillä koko jota ajattelemme, on koko jota ajattelemme, siinä kaikki. Sillä tasolla isolla ja pienellä ei ole mitään oikeutusta. Miten suuri hyttysen mieli on? Entä dinosauruksen? Se on täysin epäolennaista tässä yhteydessä. Suuri ja pieni ovat vain käsitteitämme. Niin kuin kielemmekin. Jos muodostan jotenkin järjestettyä ääntä, joka on teille tuttua, niin ymmärrätte mitä sanon. Mutta jos muodostan toisenlaista järjestettyä meteliä, omaa kieltäni, useimmat teistä eivät ymmärrä rahtuakaan siitä mitä sanon. Aika, koko, kaikki nämä asiat ovat vain suhteellisia. Ei tarvitse olla valaistunut tietääkseen sen. Meidän täytyy vain tietää, ei muuta. Tällä tasolla mieli kuolee kehomme keskustassa, jota kutsutaan keskikanavaksi ja pysyttelee siellä tajuttomana.

Sitten tulemme toiseen kirkkaaseen valoon. Ensimmäinen kirkas valo kestää enintään kolme päivää. Olen kuullut, että joidenkin ihmisten kohdalla se olisi kestänyt viikonkin mutta yleensä sen kestoaika on hetkisestä kolmeen päivään. Toisen kirkkaan valon aikana kuollut herää tajuttomuudesta ja tulee tajuihinsa. Mieli täytyy erottaa kehosta lopullisesti.  Miksi? - Koska kyseessä on karminen yhteys. Karminen yhteytemme kehoomme on voimakkaampi kuin mihinkään muuhun koko universumissa. Se on ajallisesti läheisin yhteys ja siksi voimakkain yhteys joka vielä on olemassa. Siitä täytyy erota. Siksi mielen täytyy jättää keho. Sillä hetkellä keho on niin kuin valtava kokonaisuus, jossa on paljon tunneleita, ja me olemme sen sisällä. Näin se ilmenee kuolleelle henkilölle. Nykyisin on monia näytelmiä ja elokuvia, joissa tätä kuvataan, luulen, että joku on saanut idean lukemalla siitä jostain kirjasta. Olen nähnyt jopa modernia tanssia, missä tämä tunneli oli luotu valoin ja henkilö tanssi sen läpi, hieno esitys, erittäin mielenkiintoista. Joka tapauksessa kaikki nämä ideat tulevat bardo teksteistä, luulisin niin. Kehon kohdalla käy näin ja meidän täytyy kulkea tunnelin läpi ja päästä maailmankaikkeuteen. Joutua avaruuden laajuuksiin. Yhteys on vain karminen. Hyvin mielenkiintoista. Sitä ei pitäisi olla, mutta se on.

Esimerkiksi, jos joku antaisi meille jotain hyvin arvokasta, maallisesti ajatellen vaikkapa arvokkaan jalokiven, ajattelisimme, että se on minun ja hyvin arvokas. Sitten pitäisimme sen hyvin vartioituna, emme haluaisi menettää sitä ja takertuisimme siihen. Ja jos joku vie sen meiltä, suutumme. Samalla tavalla takerrumme edelleen karmisesti kehoomme. Otteen irrottaminen kehosta on viimeinen tehtävä.

Tuota ulos tulemista, heräämisestä siihen saakka kunnes tullaan ulos, kutsutaan toiseksi kirkkaaksi valoksi. Jos meidän on mahdollista olla tietoisia siinä tilassa, meillä on myös suuri mahdollisuus oivaltamiseen silloin. Kun heräämme, jos muistamme olevamme kuollut - että nyt olen kuollut ja käyn läpi toista bardoa - jos silloin pystyy todella tekemään harjoitusta ja meditoimaan ja olemaan tietoinen buddhaluonnostaan, niin ulos tullessa sulautuu koko universumiin ja todella tuntee itse rajattomuuden. Se ei ole jotain mitä meidän pitää mietiskellä tai ajatella vaan olemme siinä tilassa ja siksi se on suuri tilaisuus oivaltamiseen, kun se tapahtuu luonnostaan.

Näitä kahta kutsutaan ensimmäiseksi bardoksi. Sitten toinen bardo. Heti kun tulemme ulos kehostamme avaruuden laajuuteen, olemme rajattomuudessa. Edellisestä elämästämme jäänyt jälki, viimeisimmän elämän jättämä jälki on hyvin vahva, ja ajoittain näemme ja tunnemme asiat sen mukaisesti, joskin kaiken kaikkiaan olemme aivan rajattomia siellä. Siitä alkaa pelko. Jos ajattelemme pientä vauvaa jätettynä yksin suureen tilaan, niin vaikka lapsi on aivan tietämätön, se kuitenkin itkee ja pelkää. Jos äiti ottaa lapsen ja kietoo sen lämpimästi se lakkaa itkemästä, tuntee olonsa mukavaksi ja rentoutuu. Samalla tavoin, kun emme ole rajoitettuja, kun muutumme kokonaan vapaiksi ja rajattomiksi, pelko nousee luonnostaan, koska emme ole sisällä. Rehellisyyden nimissä emme ole vapaita. Uskoteltu ulkoinen vapaus ei poista pelkoamme. Pelkäämme entistä enemmän. Jos meille nyt sanottaisiin, että voimme tehdä mitä haluamme, kukaan ei auta, niin se olisi pelottavaa ja suorastaan tuhoisaa. Sillä tavoin tuossa tilassa, missä on kokonaan imeytynyt tai sulautunut rajattomuuteen tietenkin pelkää.

On toinen esimerkki. Meillä on kaksi silmää ja näemme vain tietyt asiat. Jos haluan nähdä taakseni, minun on käännettävä koko kehoni, koska en ole pöllö. Lähelle näen selvemmin ja kauas huonommin ja sama koskee kuuloaistiani. Voin keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Ja näen värit ja muodot niin kuin ihmiset ne maan pinnalla näkevät. Olemme siis melko turvassa täällä, näemme sitä mitä kaikki muutkin emmekä näe kummallisia asioita. Tällä tavoin kaikki on rajoitettua. Mutta kuoleman jälkeisessä tilassa näemme kaiken, eikä ole mitään mitä emme näkisi. Lähempänä tai kauempana, eroa ei ole. Ei ole ääntä jota emme kuulisi. Se on aika pelottavaa, ellei tiedä mitä on tapahtumassa. Se on valtaisa kokemus, jos omaa syvällisen oivalluksen tason mutta muuten se tietenkin pelottaa.

Sitä ei kuitenkaan kannata surra, sillä olemme käyneet sen läpi lukemattomia kertoja menneisyydessä. Ja varmasti koemme sen lukemattomia kertoja tulevaisuudessa. Se ei ole kauhea asia, mutta ellemme ole kypsiä emme voi ymmärtää sitä emmekä käyttää hyväksi ja ainoastaan pelkäämme. Niin mahdollisuutemme menee hukkaan. Mutta vaikka jokin on pelottavaa, merkitseekö se sitä, että tapahtuu jotain kauheaa? - Ei suinkaan. Meidän ei tarvitsisi olla peloissamme. Mutta tarvitaan tietty määrä kypsyyttä että pystyy käyttämään tilaisuutta hyväksi. Muuten on pelon vallassa, ei kovin kauaa, se kestää noin 49 päivää, vähemmän kuin se, eikä se ole kovin pitkä aika, mutta sellainen se on.

Jos silloin muistaa ja pystyy ymmärtämään sellaisia asioita, kuin että olen nyt kuollut ja tämä on todellinen ääretön totuuden ilmentymä, ja että mieleni on täysin vapaa, eikä minulla ole kerrassaan mitään rajoituksia, ja jos voin visualisoida itseni mietiskelyjumaluutena tai jollakin tavoin tunnistaa oman mieleni luonnon, niin valaistun siinä. Se on hyvin erityislaatuinen hetki. Kun nyt visualisoin, se on enimmäkseen kuvittelemista koska tämä keho ja kaikki rajoitukset estävät minua muuttamasta itseäni joksikin aineelliseksi ja äärettömäksi juuri nyt. Sitä esittävä kuva täytyy pyhittää ja maalata ja rakentaa ynnä muuta. Mutta tuossa tilassa se on absoluuttisesti heti siinä ja me olemme sen ruumiillistuma. Se on toinen bardo. Tässä vaiheessa erilaiset värit ja äänet alkavat tapahtua.

Sitten kolmas bardo. Kolmannen bardon alkuosa vie kestoltaan suurimman osan koko bardosta. Ensin vallitsevat edellisen elämän jättämät jäljet ja sitten kypsyvän karman jäljet tulevaa elämää varten ottavat vallan. Keskivaiheilla on voimallinen hetki. Siinä ei ole paljoakaan menneen elämän jälkien suoraa vaikutusta eikä myöskään vielä tulevan elämän vaikutusta. Se on niin kuin kynnys tai portti menneen ja tulevan elämän välissä. Siinä on hyvin autenttisena ja kokolailla äärettömässä tilassa. Jos pystyy siihen, tässä on myös suuri mahdollisuus oivallukseen.

Kolmannen bardon loppupuolella lähestymme seuraavaa elämää ja meille tulee tuntuma rajoituksesta: pystymme juoksemaan pakoon. Kirkkaat valot ja kovat äänet; voimme paeta niitä. On ero kirkkaan ja ei niin kirkkaan valon välillä. Ja on teräviä ääniä ja vähemmän teräviä. Ääniä, jotka kuulostavat hiukan turvallisemmilta eikä niin voimakkailta jne. Niinpä juoksemme poispäin loputtomilta vaikuttavista äänistä johonkin missä on rajallinen ääni, piiloudumme. Siksi seuraavan elämän karma ja olosuhteet ilmentyvät sellaisina. Sen voimasta tämä rajaton yksikkö jotenkin muuttuu ja rajoittuu. Useimmat meistä eivät myöskään näe vanhempiaan sikiämisen hetkellä vaan tulevat osallisiksi. Emme edes tiedä, mitä on tapahtumassa, vaan pakenemme ja löydämme lopulta piilopaikan. Ja sitten menetämme tajuntamme.

Niin sikiämme seuraavaan elämään. Useimmiten emme voi valita mutta jos on saavuttanut korkean oivalluksen tason voi syntyä buddhakentällä. On jopa opetettu, että sen sijaan, että pelkäisi, voi sulautua kirkkaaseen valoon ja siten saavuttaa mietiskelyssään entistä korkeamman oivalluksen tason. Siis sen sijaan, että juoksisi pakoon, voi mennä sisään valoon tai ääneen. Siinä on mahdollisuus astua sisään eri buddhaperheiden oivallukseen. Näin voi myös syntyä eri buddhakentillä, lootusperheen, vajraperheen, jne.

Jos olemme tajuissamme ja tietoisia buddhakentästä ja vilpittömästi toivomme sillä hetkellä syntyvämme esimerkiksi Amitabhan tai Guru Rinpochen buddhakentällä, niin synnymme siellä, koska mielellä ei ole nopeusrajoituksia. Jos ajattelee jotain, on siellä. Ei kestä tuhansia valovuosia matkustaa galaksista toiseen vaan on heti siellä. Mielellä ei ole rajoja. Se on siellä ja täällä yhtä aikaa. Välimatka on suhteellinen. Niinpä olet siellä hetkessä. Mutta tehdäkseen niin täytyy olla paljon ennakkovalmisteluja, kypsä siihen. Että ei se niin vain tapahdu.

Tämä on tyhmä esimerkki mutta kuvaa aika hyvin tilaa, jossa silloin olemme. On todella vaikeaa muistaa bardossa olevansa kuollut ja vaikea pystyä käyttämään tilanteita hyväkseen. Suunnilleen näin vaikeaa: jos joku veisi meidät lentokoneella 10 km korkeuteen ja antaisi paperia ja kynän sekä pudottaisi meidät alas ilman laskuvarjoa ja pyytäisi kirjoittamaan nelirivistä trokeeta alas tullessa, niin onhan se mahdollista mutta varsin vaikeaa. Ehkä vaikeampaakin mutta en nyt pysty kuvittelemaan mitään parempaa esimerkkiä. Se on äärimmäistä ja tarvitsemme todella kaiken kypsyytemme, täydellisen luottamuksen ja uskon, suuren hengellisen ansion voidaksemme todella ymmärtää sen tilan.

Se on kolmas bardo. Sen lopussa alkaa seuraava elämä. Nämä kolme, tai teknisesti laskien neljä vaihetta tapahtuvat aina riippumatta siitä miten pitkä bardomme on, täydet 49 päivää vaiko vain tunnin. Koko tapahtumaketju käydään läpi joko nopeasti tai hitaasti. Tässä on edelleen tuntuma ajasta koska inhimillinen ympäristö vaikuttaa meihin edelleen voimakkaasti, inhimilliset tunteet ja inhimillinen fyysinen todellisuus, joka on juuri kuollut. Seuraavaan syntymään mennään sen tuloksena. Korkeintaan 49 päivää on siinä olennaista. Mutta bardotekstissä sanotaan, että hienoista vaihtelua ajan pituudessa voi olla sen mukaan mihin seuraavaksi syntyy. Onko koira maaplaneetalla vai hamsteri tai jotain muuta. Sitä ei ole mainittu, miten aika vaihtelee. Mutta hetkestä 49 päivään koskee meitä.

Kun oivalluksemme on korkeampi ja syvempi ja olemme todella tietoisia tapahtumista kolmannen bardon lopussa, jos olemme vakaita ja voimme ylläpitää mielen selkeyden niin itse asiassa voimme nähdä ja valita seuraavan elämämme vanhemmat tietoisesti. Mutta se liittyy tietenkin hyvin paljon karmaan. On kuitenkin niin, että jos meillä on sellainen kypsyys, se ylittää karman sen aspektin. Karma on myös suhteellista, se ei ole ääretöntä. Siksi on mahdollista valita vanhempansa jos on sillä oivalluksen tasolla.

Puhumme tässä bardosta kuoleman hetkestä seuraavan elämän sikiämiseen asti. Buddhalaisina kadotamme toisinaan kokonaisnäkemyksen asioista siksi että tiedämme. Niin ei pitäisi käydä. Tiedämme tästä, ja siitä voimme olla iloisia ja meidän pitäisi tietää että tiedämmepä tästä tai emme, ei todellakaan vaikuta asioihin millään tavalla. Se mitä tapahtuu, tapahtuu. Vain sen takia, että tiedämme, mikään ei muutu paremmaksi eikä pahemmaksi. Mutta se mikä todella vaikuttaa asioihin on se, että koska tiedämme, niin eläessämme kehitämme mielen vakautta, myötätuntoa, hartautta, puhdistamme huonoa karmaa, keräämme hyvää karmaa, teemme hyvää itsellemme ja toisille. Ja kehitämme hiukan enemmän viisautta ja selkeyttä ja muutumme paremmiksi ja myönteisimmiksi ihmisiksi. Sillä on varmasti vaikutusta. Ei pitäisi ajatella: ”Kauheaa, nyt tiedän kaiken tämän, se on todella pelottavaa.” Tiedätpä tai et, sillä ei ole merkitystä. Tulit sieltä. Et ole osa-aikainen. Se ei ole uusi asia. Niin että älä murehdi sitä.

Toivoitte, että puhuisin myös siitä, miten valmistautua elämän viimeiseen hetkeen. Ensinnäkin meillä tulisi olla hyvin selkeä tahto tehdä kaikista tämän elämän hetkistä mahdollisimman merkityksellisiä. Rehellisesti ja vilpittömästi mahdollisimman merkityksellisiä. Monia hetkiä saattaa tuhlata, mutta monista voi myös tehdä hyödyllisiä, jos ajatus tästä on kirkas ja vilpitön.  On tehtävä itselleen selväksi myös se, että jos tuhlaa elämänsä tai tekee virheitä, se ei tuhoa itseä, eikä tarvitse tuntea syyllisyyttä. Se pitää hyväksyä omaksi virheeksi, eikä siitä voi olla ylpeä, siitä on pahoillaan ja se tunnustetaan, mutta se ei ole kaiken loppu. Siitä syystä että buddhaluontoaan, ääretöntä tasoaan ei voi muuttaa. Sillä tasolla virheillä ei ole vaikutusta, mutta suhteellisella tasolla virheet vaikuttavat niiden tekijään. Siksi vältämme virheitä parhaamme mukaan, koetamme olla toistamatta niitä, olemme myönteisiä emmekä kielteisiä jne.

Jos ymmärrämme niin paljon, sitten on vielä viisi asiaa, viisi voimaa. Ne ovat viisi sellaista asiaa, joilla on valtava voima, jotka voivat todella tehdä elämästä merkityksellisen ja voimakkaan. Ne ovat viisi periaatetta. Ensimmäinen niistä on, että itse asiassa meidän pitäisi olla vastuussa koko ajan. Oletetaan, että kuolisin huomenna; minulla ei pitäisi olla mitään huolestumisen aiheita siitä että jotain on jäänyt tekemättä ja kaikki on sotkussa, ei ruveta hysteeriseksi. Niin ei pitäisi tapahtua. Kaiken pitäisi olla oikein tehtynä vaikka kuolisin tunnin kuluttua. Tulisi tehdä parhaansa. Mitä sanookin tai tekee, kaikki omassa elämässä yritetään tehdä siten, että kuoleman tuloksena ei ole kauheuksien vyöry. Se on ensimmäinen asia ja hyvin tärkeä. Ja jos niin on, sitten suurin omaan kuolemaan liittyvä pelko itse asiassa poistuu. Saattaa elää 10000 vuotta tai kuolla huomenna, kumpikin sopii.

Toiseksi meidän tulisi aina tunnustaa. Tunnustamme kaikki tässä elämässä tehdyt virheet jotka muistamme ja nekin joista emme tiedä, ja entisten elämien virheet. Puhtaasti tunnustamme yhä uudelleen kaikki kielteiset aspektit itsessämme.

Kolmanneksi: kaiken kärsimyksen voimakkain lähde on tämä ego, itse. Joten tulisi tehdä parhaansa muuttaakseen egoa, vähentääkseen sen aiheuttaman vahingon minimiin. On tietenkin monia asioita, joita voi tehdä, mutta voimakkainta on tunnistaa tämän egon sydän ja ydin. Se on mielen luonnon tunnistamista. Jos tunnistamme mielen luonnon, silloin näemme egon todelliset kasvot eikä egoa jonain kielteisenä sen tähden enää ole. Egosi on muuttunut hartauden ruumiillistumaksi, myötätunnon ruumiillistumaksi, sopusoinnuksi, rajattomuudeksi.

Neljänneksi meillä tulisi aina olla valaistumisen mieliala, bodhicitta. Keskitymme ja todella toivomme ja rukoilemme että emme bardossa unohtaisi suhteellista ja ääretöntä bodhicittaa. Elämässä teemme parhaamme, mutta sen lisäksi tulisi vielä toivoa että bodhimieli nousisi bardossa. Ääretön bodhicitta merkitsee mielen luonnon tunnistamista. Suhteellinen bodhicitta on myötätuntoa, rakastavaa ystävällisyyttä ym.

Viidenneksi meidän tulisi soveltaa neljää edellistä periaatetta elämässämme mahdollisimman hyvin. Tulkoon meistä sellaisia kuin suuret mestarit Milarepa ja Marpa, jotka jatkuvasti täyttivät kaikki tavoitteet. Heistä ei olisi jäänyt mitään ylimääräistä jälkeen vaikka he olisivat kuolleet siihen paikkaan, sillä he olivat aina täysiä, kokonaisia, täydellisesti rikkaita kaikkina aikoina.

Ja siksipä viimeinen kohta onkin näiden neljän asian harjoittamista koko ajan elämässämme, elinaikanamme. Se on todellinen valmistautuminen kuolemaan. Jos todella täytämme sen, se on paljon. Vaikka täyttäisimme vain viisi prosenttia, se on todella hyvin. Yksikin prosentti on jo aika hyvä saavutus ja jos täytämme 100 % olen varma että valaistumme. Sillä tavoin se on valmistautumista kuolemaan.

On vielä yksi asia, josta kovasti haluaisin kertoa. Tästä puhutaan eräässä tärkeässä bardotekstissä nimeltä Rigpa ngöndrub chentong chenmo. Rigpa tarkoittaa mielen luontoa ja chentong chenmo on tunnistaa, nähdä mielen luonto ilman mitään mikä peittäisi sen, raakana, tavanomaisena ja puhtaana, laimentamatta ja verhotta. Se liittyy viimeiseen bardoon. Pidän sitä hyvin tärkeänä, siksi puhun siitä. Kuoleman jälkeen se, mitä on jäljellä, on avaruuden laajuus, kaiken laajuus, joka on vain värejä, ääniä jne. Tässä oma mielemme ja universumi, jotka ovat aina erottamattomia toisistaan todella tulevat erottamattomiksi ja ilmenevät siten. Jos vielä olemme dualistisia, niin kuin tähän saakka olemme olleet, niin pelästymme kovin. Muussa tapauksessa se on suuri ykseys. Se on rajattomuus toiminnassa.

Tässä kirjoituksessa ensimmäinen lause kuuluu näin: ”Se, jolla on väärä näkemys, kutsuu sitä ‘minäksi’.” Toinen lause: ”Ei-buddhalainen kutsuu sitä ‘Jumalaksi’.” Tässä viitataan hinduihin, koska teksti tulee Intiasta. Mutta se on minusta olennainen monilla tavoin. ”Hinayanan harjoittajat kutsuvat sitä ‘tyhjyydeksi’. Mahayanan seuraajat kutsuvat sitä ‘bodhicittaksi’. Vajrayanan polkua kulkevat kutsuvat sitä ‘äärettömäksi totuudeksi’ ja se on hyvin ihmeellistä.” Ja edelleen: ” On hyvin ihmeellistä, lapsi, jolla ei ole isää eikä äitiä. Hämmästyttävä on niiden luonto, jotka eivät edes tiedä siitä.” Kaikkien niiden ydin ja luonto, jotka eivät edes tiedä siitä. Todellako? No, sanoin sen juuri. ”Ne joilla on väärä näkemys kutsuvat sitä ‘minäksi’. Ei-buddhalaiset kutsuvat sitä ‘Jumalaksi’.” Siis niiden luonto, jotka eivät tiedä siitä tai jotka eivät usko siihen. Ja edelleen: ”On ihmeellistä, että ne, jotka tuntevat sen, ovat Buddhia.” Se tarkoittaa, että tuo luonto on olennainen kaikille. Joku joka uskoo Jumalaan; Jumala tulee pelastamaan hänet, tuo valo on Jumala. On eri tasoja. Ja sellaiselle, joka ei usko mihinkään, se on ‘minä’. Ja ”minä en halua olla niin paljaana ja haluan juosta pakoon, piiloutua paikkaan missä minua ei näy.” Niin siinä käy.

Nämä muutamat lauseet sanovat paljon ja minusta on tärkeää että meillä on ainakin jokin johtolanka, kun joku väittää jonkun tuolla ylhäällä luoneen maailman. Se ei ole erityisen järkeenkäyvää, mutta ei sentään niin paha kuin ajatella maailman olevan pelkästään realistisesti sellainen missä ykkösen perään laitettuna kolme nollaa tekee tuhat, neljä nollaa kymmenen tuhatta ja viisi nollaa sata tuhatta. Jos maailma ei olisi enempää eikä vähempää kuin se, se olisi kauheaa. Näin meillä pitäisi olla jokin vihje siitä, että mikään ei koskaan ole erossa totuudesta. Kaikki on kokonaan osana totuutta. Miten paljon ääretöntä tietyssä totuudessa on, on toinen asia, mutta se on yksilöllistä. Tuo totuus on kaiken ydin.

Nämä muutamat lauseet ovat minulle arvokkaita ja toivon että niistä on myös teille hyötyä. Aihe on mielenkiintoinen ja inspiroiva, mutta on hyvä muistaa, että ratkaisevaa ei ole se, miten paljon tiedämme vaan se, miten sovellamme elämäämme sitä minkä tiedämme. Rukoilen, että pystytte soveltamaan kaikkia saamianne opetuksia ja tunnistamaan mielenne luonnon, Buddhan sisällänne. Te olette  buddha absoluuttisesti ja teidän tulisi tietää se. Kun sen tietää, on paljon helpompaa tulla buddhaksi myös suhteellisesti. Omistakaamme ansio tämänpäiväisestä opetuksesta sille päämäärälle, että kaikki olennot saavuttavat valaistumisen.

kotisivulle